Kytäjä-Jukola

Lähtökohdat tämänvuotiseen Jukolaan olivat yllättävän hyvät surkeasti sujuneesta talvesta huolimatta. Parinkin lenkin viikkotahdilla kunto nousi vähitellen ja OKM:ssä huomasin selvän pompahduksen – pystyin välillä juoksemaan ylämäissäkin!

Kisapaikalla fiilis nousi huippuunsa, kun tietoja maaston vaativuudesta alkoi tippua. Mitä pahempi, sitä parempi! Pelkäsin lähinnä, että intoilisin liikaa ja Kytäjä rankaisisi. Myös itse viritellyn honkong-lampun ensikäyttö epäilytti. Olisi pitänyt testata edes paloaika.

Jarmo Ka tuli debyyttiyösuunnistukseltaan mukavasti 1200:n joukossa, joten pääsin metsään sopivan pimeässä. Lähdin liikkeelle todella varovaisesti, koska ilmassa olivat kaikki katastrofin ainekset (into vs. maasto). Ykköselle mietin tiekiertoa ensin oikealta ja sitten vasemmalta, mutta päätin kuitenkin testata, kuinka hyvin suora reitti olisi uritettu. Jos ei olisi, niin kiertelisin sitten jatkossa.



Uravalinta osoittautui hyväksi ja laputtelin ykköselle suorastaan hallitusti. Kakkosvälillä hitaampien ohittelu ohjasi hieman sivuun mutta ei aiheuttanut kuin pienen mutkan. Kolmoselle mennessä sain taas ohitella niin paljon, että kun joku kysyi tiellä, että missä ollaan, huikkasin täysin totuudenmukaisesti, etten tiedä. Ajattelin ottaa kiinni mäen päältä. Päällys oli kuitenkin niin tasainen ja peitteinen, että hetki piti ihmetellä. Sain kiinni isosta kivestä, mutta koukkasin silti rastia.



Neloselle otin suunnan mittariin ja valitsin sopivimmalta näyttävän uran. Puolessa välissä ura kääntyi hiukan väärään suuntaan, joten päätin uskoa kompassia. Periaatteessa hyvä ajatus, mutta Jukolassa pitäisi ajatella laveammin. Uran tarkalla suunnalla ei ole niin suurta väliä, jos sitä on hyvä juosta. Nyt loikin tiheällä risukkosuolla (merkitty karttaan valkoisella), kun olisin voinut kiertää sileäksi jauhautunutta, vain vähän kiertävää uraa rastille. Sain kaiken lisäksi mahdutettua suoralle kompassireitillekin pienen mutkan, kun maasto alkoi näyttää aivan rastimaiselta vähän liian aikaisin. Pummasin sentään nopeasti.



Siirtymävälillä viitoselle hörppäsin puoli mukia urheilujuomaa siltä varalta, että Kytäjä rankaisisi krampeilla, jos en osoittaisi tarpeeksi kunnioitusta sitä kohtaan. Kuutoselle ajattelin mennä järvenrantaa. Niin helpolta reitiltä ei voisi eksyä edes Kytäjällä, joten painoin kaasua ja siirryin  ohituskaistalle. Uran ulkopuolella oli niin tiheää risupusikkoa, että jouduin vaihtamaan kartanluvun ns. kilpitekniikkaan. Siinä karttaa käytetään eri ruumiinosien suojaamiseen normaalin navigointifunktion sijaan.

Risukkotaistelun hellitettyä huomasin, että järvi oli kadonnut jonnekin. Joka puolella sinkoili eri numeroyhdistelmiä huutelevia äijiä, eikä navigointimoodi tuntunut olevan hallussa kenelläkään - edes itselläni. Ei auttanut kuin vaihtaa veikkausmoodiin ja arpoa kartasta kohde, joka muistutti eniten lähellä näkyvää mäki-jyrkänne-yhdistelmää.

Hetken risukkosuolla tapeltuani muistin myös toisen mukana olevan laillisen navigointiavun (kolmas oli laiton, mutta ei siitä sen enempää). Ja kas, kompanssi osoitti eri suuntaan kuin kartta. Uran tässä vaiheessa olen jo tullut tietämään, kumpaan kannattaa ristiriitatilanteessa luottaa, joten käänsin kurssiani reilut 100 astetta.

Seuraavaksi aloin hyödyntää ”kulje sisukkaasti kompanssin osoittamana suuntaan ja etsi maastosta erikoisen näköisiä kohteita, jotka ovat rastiväliviivan lähistöllä” -tekniikkaa. Se pelastaa joskus pulasta, ja parhaimmassa tapauksessa varsinaista virhettä ei pääse edes syntymään. Nyt Kytäjän Herran kunniaksi hörppäämäni Hartsport-mukillinen osoittautui hyväksi sijoituksesi, sillä selvästi jokin korkeampi voima ohjasi minut kapealle risukkosuolle, joka oli myös merkitty karttaan ja oli täsmälleen rastinväliviivan alla. Kuutosen lähistöllä kulki monta uraa ja miestä väärään suuntaan, mutta yksi – Kytäjän ilmeinen suosikki – löysi rastille suoraan.



Viime hetken seivaus sai mielen nöyräksi mutta lisäsi taistelutahtoa. Hidastelun jälkeen pitäisi juosta! Seiskaväli oli suorastaan epäkytäjämäisen hyväpohjainen, joten loikottelin nautinnollisesti suoraan rastille. 100 metriä ennen rastia oli ilmeisesti jonkinlaiset lamppupäiden käräjät. 15 miestä seisoi ringissä ja väitteli kiivaasti. Aihe ei selvinnyt, mutta kannustin silti jatkamaan eteenpäin, jos 111:lle olisivat menossa.



Kasi oli helppo nakki. Ysille edessä oli jonoa, mutta alamäessä oli helppo loikkia ohi. Rasti näytti ensinäkemältä todella vaikealta, mutta valitettavasti suoraan sitä kohti kulki suppilomainen notko, joten ohi ei olisi päässyt vaikka olisi yrittänyt. Reitti kulki kuitenkin sileällä kalliolla, joten annoin ratamestarille anteeksi. Kympille menessä ei tarvinnut edes kompassia ruuvata, koska suunta oli suoraan länteen.

Tiellä ennen yhtätoista oli juomarasti ja muistin akkuliivin teipatut geelit. Edelleenkään en tuntenut tarvetta minkäänlaiseen tankkaukseen, mutta nöyränä Kytäjän-palvojana päätin tunnustaa heikkouteni ja varautua pahaan.

Kahdennelletoista mennessä olin taas 5 sekuntia hukassa, mutta oli nautinnollista huomata, kuinka letka ympäriltä hajosi ties minne ja itse keksin suoran reitin rastille. Kolmannestatoista ei ole mitään kummempaa kerrottavaa, paitsi että tälläkin rastilla, keskellä metsää, sojotti tv-kamera suoraan otsaan. Se ei näyttänyt olevan päällä, joten en vilkutellut.



Neljännelletoista oli niin pitkä väli, että päätin miettiä reittiä kunnolla. Puolen minuutin pähkiminen tuotti viisaan valinnan: Vaikka yksilökilpailussa olisi kannattanut kiertää parempikulkuisten alueiden kautta, niin nyt nopeinta juosta olisi suoraan pääuraa pitkin. 

Jostain syystä pääuritusryhmä oli päättänyt kiertää alueen pahimman tieheikkösuo-ojapusikon kautta. Itseäni se ei haitannut, mutta minulle risut tasaiseksi tallonut ja oksat katkonut raivaajaryhmä joutui varmasti koville.

Väli oli pitkä, mutta toteutin siinä tyylipuhdasta Jukola-tekniikkaa: Seuraa pääuraa, jos se menee edes suurin piirtein oikeaan suuntaan. Vaihda heikommalle uralle vain, jos pääura kääntyy pahasti vinoon tai on mennyt pidemmän ajan hieman väärään suuntaan. Yhden tällaisen poikkeaman jouduin tekemään, muuten kompassi ja uritusryhmä vetivät samaa linjaa. En ollut kartalla kovin tarkasti, mutta mäkiä laskeskelin, jotta osaisin aloittaa suunnistamisen rastimäessä.

Ymmärsin uran johtaneen rastimäkeä edeltävälle tiheälle risukkosoistuvalle, mutta siitä oli mahdotonta paikallistaa itseään. Se oli mahdotonta myös soistuvaa seuranneessa kivikkoisessa risukkorinteessä. Uskoin kuitenkin kompassiin ja Jukola-tekniikkaan. Aloin lisäksi soveltaa ”kulje sisukkaasti jne.” -tekniikkaa, ja kuin tilauksesta Kytäjä antoi tielleni selvän kohteen, nätin notkonperukan jyrkännereunustuksella. Samalla se myös heitti houkuttelevan syötin: loivan hyväpohjaisen alamäen ja nätin avokalliokumparejonon, joiden pehmeän viekottelevat muodot saivat minut tuntemaan itseni täysin vastustamattomaksi rastinlöytäjäksi.

Ja sitten Kytäjä rankaisi.

Vastaan tullut rasti ei ollutkaan se oikea.

Maanpinnalle palauduttuani sain itseni onneksi myös kartalle. Olin tullut naapurihajonnalle. Minuutin pummi ei vienyt fiiliksiä mutta palautti nöyryyden. Niinpä seuraava, melko vaikea rasti löytyikin rauhallisen varmasti.



Kuudennelletoista sai painella pienen matkan polkua, ja voimia oli vielä hyvin. Seuraavassa risukkoylämäessä lankesin hoputtamaan hitaampia, jotka pysähtyivät lukemaan karttaa keskelle uraa. Rangaistus seurasi heti, sillä käännyin itse väärään suuntaan. Hiukan nolotti ohittaa samat tyypit uudestaan puolen minuutin päästä, joten nyt pyrin loikkimaan ohi mahdollisimman hiljaa risukon kautta.

Ennen 16:tta oli ylitettävä taas yksi killerinotko, eli märkä ja tiheä pusikko mutaojalla, joka väistämättä pyyhki pois kaikki käsitykset tarkasta sijainnista. En silti epäröinyt rynniä eteenpäin niin kovaa kuin pystyin. Päätin lukea itseni kiinni mäen päällä ja ihan pienen varmistusmutkan avulla se onnistuikin.



Rastin jälkeen joku kysyi onko minulla 153. Kielsin, koska olin juuri löytänyt 168:n. Sitten tajusin, että 153 olikin seuraavaksi – hän siis etsiskeli sopivaa peesattavaa!

153:lle mentiin vaihtelun vuoksi märän pusikkomutaojanotkon kautta. Aamu alkoi sarastaa, ja sain juosta melkein koko matkan yksin. Meinasin hutiloida ennen rastia mutta en sitten viitsinytkään.

18. rasti oli juuri sillä mäellä, jolle olin itsekin suunnitellut yleisörastin. Näkymät kalliolta kisakeskukseen ja oma fiilis olivat niin hienot, että piti vähän tuulettaa.

Loppu oli muodollisuus ja maalissa olin hyvävoimainen mutta onnellinen. Arvelin nostaneeni vähintään 200 sijaa, mutta olinkin mennyt ohi lähes 500:stä.