Vaarojen maraton 2010

Päätä särki, kun heräsin. Olin hiestä nahkea ja väsytti.

Kuinkahan monta kertaa heräsin viime yönä? Miksen saanut nukuttua, vaikka univaje oli jo valmiiksi kova?

Tunnustelin reisiä. Edelleen kipeät. Edes viikon täyslepo ei riittänyt palauttamaan edellisen viikonlopun kisasta. Liian vähillä unilla ja huonolla kunnolla saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa. Mutta silti, koko edellisen kuukauden oli kulkenut tosi mukavasti ja nyt olin kevennellyt pari viikkoa – miten voinkaan olla näin heikossa jamassa?

Vääntäydyin ylös sängystä ja lähdin laskeutumaan alas parvelta. Miten näin hienossa huvilassa voi olla näin hankalat tikkaat? Rämähdin alas vähän liian ylhäältä, mutta en – ihme kyllä – satuttanut itseäni mitenkään. Vaikka tuskinpa se olisi oloa enää pahemmaksi muuttanut.

Seinänkokoisista ikkunoista näkyi Pielinen. Taivas oli pilvessä. Ei kuitenkaan vaikuttanut sateiselta. Rannan mäntyrivi seisoi suorassa tuulisesta paikasta huolimatta. Karulla maalla ei kasvanut niiden lisäksi kuin kiviä ja kanervaa. Jylhää voimaa uhkuva maisema pisti hiljaiseksi. Täällä ei saanut mitään ilmaiseksi, mutta silti – tai juuri siksi – täällä oli niin paljon.

Keittiöstä kuulunut hörähdys havahdutti oudon juhlallisista ajatuksista. Kaipa tässä pitäisi pistää hösseliksi. Vaseliinia varpaisiin, kompressiosukat jalkaan ja lämpötrikoot päälle. Mitenköhän kylmä siellä oli? Riittäisikö Lidlin pitkähihainen juoksupaita vai tarvittaisiikon aluspaitakin? En meinannut millään saada päätettyä. Päätin lopulta laittaa allLöfflerin ohuen verkkopaidan, se lämmittäisi vähän muttei olisi liian kuuma.

Keittiöstä kuului jo toinen hörähdys. Ilmeisesti muiden tunnelmat olivat korkeammalla. Paitsi Juholla tietenkin, raukka oli 39 asteen kuumeessa. Siihen verrattuna oma jamani oli kelvollinen. Minä sentään pääsisin radan läpi, siitä olin aika varma. Kunhan noudattaisin taktiikkaani: ylämäet hiljaa ja alamäet rennosti mutta kovaa.

- - -

Lähtöviivallakaan ei ollut hääppöinen olo. Battery ja Burana auttoivat vähän, mutta epämääräiseltä tuntui edelleen. Hyvän porukan ansiosta kisafiilis kuitenkin nousi. Edessä olisi olisi kauan haaveiltu haaste. Ehkä kovin, mihin olin koskaan lähtenyt.

Kaverit pääsivät parkkipaikan lähtöruuhkasta hiukan nopeammin kapealle polulle, joten jouduin ohittelemaan metsän puolelta saadakseni heidät kiinni. Sykemittari näytti kahden minutin kohdalla 160:tä. Se vähän pelotti. Vauhdin tasaannuttuakin syke pysytteli 150:n yläpuolella.

Tuntemukset vastasivat sykettä: tänään ei ollut kulkupäivä.

Ensimmäisessä myötämäessä huomasin, mikä olisi vahvuuteni tällä reitillä. Jos en jarrutellut, vyöryin alamäissä helposti kaikkien ohi. Polku oli useimmiten niin kapea, että ohitukset piti tehdä puskan puolelta, mutta sekään ei haitannut.

Ylämäissä pistin rohkeasti kävelyksi heti, kun siltä tuntui. Tapsa ja Pooli tuntuivat pitävän kovempaa vauhtia tasaisellakin, mutta sain heidät kiinni aina alamäissä. Tielle tultaessa olimme vielä yhdessä, mutta sitten jättäydyin suosiolla. Olisin mennyt vieläkin hiljempaa, mutta Tepi kannusti sen verran reippaasti, että roikuin hänen kanssaan muutaman kilsan tiepätkän.

Metsän puolelle siirryttäessä Tepi oli ainoa, joka pysyi vauhdissani alamäissä. Ylämäissä olin erittäin tiukoilla tiukoilla ja monesti jouduin pistämään kävelyksi. Tieltä Murhivaaralle noustessa näkyivät ensimmäiset Pielis-maisemat. Jylhyys antoi heti yhden lisätsemppipykälän.

Ylä- ja alamäkien vaihdellessa alkoi pian tuntua hassulta: Kiivetessä jono meni ohitseni ja laskiessa minä painuin edelle pusikon kautta. Vähän mietitytti, että pitävätkö muut minua jonkinlaisena erikoisuudentavoittelijana, mutta pidin tiukasti kiinni taktiikastani.

Jauholanvaaralta alkaneen pitkän alamäkiosuuden keskivaiheilla Tepin kengästä aukesi nauha ja hän jäi sitomaan sitä. Itse sain alamäessä ainakin sadan metrin eron letkaan, jonka kanssa oltiin ohiteltu toisiamme koko vaarapätkä. Tajusin pian, että kannattaisi ehtiä Sikosalmen ylityspaikkaan letkan keulilla, jotta pääsisi ensimmäisellä venesatsilla yli. Muuten voisi tulla jopa kymmenen minuutin odottelu. Niinpä pidin varsinkin tasaisilla hieman suunniteltua reippaampaa vauhtia.

Pysyin kuin pysyinkin letkan kärkipuoliskossa ja sain viimeisen paikan viimeisestä veneestä! (Ylityspaikalla oli vetolossi ja kolme soutuvenettä. Lossia piti kiskoa itse, joten onneksi en joutunut siihen.)

Ylitys oli aika lyhyt, eikä melalla häsläämiseni paljon soutajaa auttanut. Parin minuutin istuskelun jälkeen oli kuitenkin vähän kevyempi lähteä taas tallomaan.

Kiviniemen pellolla oli Kari kuvaamassa ja juomapisteella yllätyin todenteolla: Tapsa ja Pooli täyttelivät siellä vielä leilejään. Juoksuvauhdissa ei ollutkaan ollut kovin paljon eroa, joskin eniten hyödyin todella nopeasta tankkauksesta: kaksi puolen litran pulloa oli huomattavasti helpompi täyttää kuin repun sisällä oleva säiliö. Tältäkin osin taktiikka siis toimi.

Juoksin T&P:n yhdessä ehkä kilometrin tiellä Kiviniemen jälkeen, mutta sitten alkoi tuntua niin pahalta, että jättäydyin jälkeen. Nousu Kolinvaaralle oli todella kova. Kovin montaa juoksuaskelta en pystynyt ottamaan ja osa letkastanikin meni ohi. (Tämän jälkeen sitä ei enää paljon tapahtunut.) Tuntui aika vaikealta, eihän vielä oltu edes puolessa matkassa.

Vaaran huipulta aukesivat taas mielettömät maisemat, mutta en ehtinyt suoda niille kuin vilkaisun, sillä polku putosi välittömästi todella jyrkästi alas – kivikkoisena ja mutkitellen. Annoin silti mennä kovaa. Sain selvästi lisää voimaa vaarasta erittyvästä adrenaliinista ja hitaampien ohittelusta. Kolinvaaran jyrkänne oli kyllä yksi niistä paikoista, joissa en välttämättä olisi uskaltanut niin kovaa, jos olisin etukäteen tiennyt miten paha pudotus oli. Vauhdin kiihdyttyä tarpeeksi ei vain enää ollut mahdollista/järkevää jarrutella.

Tepi sai kiinni Heraniemen tilan kohdalla ja toi lisätsemppiä ylämäen kiipeämiseen. Ja lisäuhoa alamäkiin. Sammakkouuron kivikkolaskun vedin niin kovaa, että sain 200 metrin matkalla kiinni 150 metrin päässä olleen. Vieläkin pelottaa.

Sammakkovaara ja sen jälkeiset harjanteet olivat reitin hienoimpia. Oikealla putosi jyrkästi Herajärveen, jonka takaa nousi Rieskaniemen-Jauholanvaaran selänne ja sen takana siinsi Pielinen. Kapeaa polkua oli nautinnollista lasketella ja ylämäissäkin riitti tsemppiä.

Tanssikallion rinteessä kaaduin. Vauhti oli loivassa alamäessä kova, ja pelästyin pahasti: nytkö se sitten tapahtui? Satumaisen onnekkaasti maasto oli siinä kohtaa pehmeän sammaleen peitossa, joten mihinkään ei sattunut! Jalat kramppasivat reilusti, mutta se oli pientä verrattuna siihen, mitä jossain muussa kohdassa olisi voinut käydä.

Legendaarinen Ryläys antoi odottaa itseään pitkään. Luulin nousevani sille jo niin Tanssikalliolla kuin Ikosenvaarallakin, mutta aina käännyttiin uudestaan alas. Lopulta vastassa oli päättymättömältä tuntuva nousu. Kyseessä ei voinut olla mikään muu kuin Se.

Ryläksen alamäen alkaessa Tepi sai niin pahan krampin, että joutui pysähtymään. Odottelin häntä hetken, mutta niin ilmeisen malttamattomana, että mies kehotti jatkamaan matkaa.

Parin kilometrin laskettelu noin 200 metriä alemmas oli nautinnollista, vaikka voimat alkoivatkin vähetä. Sen huomasi erityisesti Jerojärven eteläpuoleisella tasaisemmalla pätkällä. Kävelemään erehtyneet jalat piti monta kertaa käskeä uudelleen juoksuun.

Toinen juomapaikka 32 kilometrin kohdalla toi saman yllätyksen kuin edellinenkin: Tapsa ja Pooli tankkaamassa!

Olin taas nopea ja ehdin heidän matkaansa, mutta tiellä en pysynyt perässä ollenkaan. Itse asiassa juoksu tuntui vaikeammalta kuin polulla. Pahasti jäykistyneet jalat eivät totelleet kovalla käskytykselläkään. Pakotin itseni juoksuun kerta toisensa jälkeen ja yllättäen meno alkoi vähitellen parantua.

Tielaskeutumisen jyrkkä loppu Pielisen rantaan oli ensimmäinen kohta, jossa en uskaltanut antaa mennä niin kovaa kuin olisin päässyt. Krampit olivat levinneet jo reisiin.

Rantatiellä oli inhottavaa sepeliä ja maisemallisestikin tylsin osuus. Tsemppi pysyi kuitenkin yllä, koska näin välillä vilauksen kahdesta kirkaan keltaisesta Camelbak Octanesta.

Laskettelurinteen nousua olisi voinut kutsua loivaksikin. Kävellen sekin piti silti mennä. Muutama kaveri pääsi ohi, ja päätin korjata tilanteen polkualamäessä Kolin satamaan. Reidet kramppasivat hirveästi, mutta en välittänyt. Pääsin kavereista ohi ja alamäessä tuntui, kuin kova juoksu olisi helpottanut kramppausta. Piti vain vetää yli kipurajan, niin alamäki huolsi.

Asfaltti sataman tiellä ei tuntunut mukavalta. Se tuntui, että edessä oli viimeinen mäki. Koko reissun pahin mäki toki, mutta viimeinen.

Pääsin osan mäestä (200 m nousua 2 km:llä) jopa juosten, niin paljon lopun häämöttäminen auttoi. Yritin "juosta" ihan viimeisenkin, superjyrkän pätkän hotellin kulmille – olihan siinä tuttuja kannustamassa – mutta viime metreillä piti laittaa kävelyksi. Joku pinnisti siinä vielä ohikin. Ei haitannut, enää.

Maaliin pääseminen oli aika herkkä hetki. Olin voittanut itseni niin monikertaisesti, etten koskaan ennen.

Vaarojen maratonista tuli samantien yksi vuoden kolmesta huippukohdasta Jukolan ja Retki-Rogainingin kanssa. Tänne on pakko päästä joka vuosi!

Vaarojen maraton 2010

• 43,5 km 5:13:38 (7:13 min/km)
• Keskisyke 156, maksimi 173
• 34./164 (Miehet maraton)
• Tulokset

Varusteet

Jalassa Salomon XT Hawk II - erinomaiset kengät tunnokkaan päkiäosan ja tiukasti istuvan kantapään takia. Alamäissä kehräsluiden päät hiukan hankasivat, mutta eivät pahasti. Oikeaan päkiään meinasi tulla rakko, mutta ei ehtinyt.

Sukat mustat kompressiosukat, tuntuivat hyviltä. Housut Nonamen lämpimämmät trikoot. Valuivat hiukan alamäkien rynkytyksessä, olisi pitänyt kiristää vyötärönauha tiukemmalle. Alushousut mustat lahkeettomat Black Horset, ei hiertymiä (rasvaus).

Ylävartalossa valkoinen Löfflerin varkkopaita ja Lidlin sininen pitkähihainen juoksupaita. Olivat hyvät, mutta liian kuumat. Pelkkä päällyspaita olisi riittänyt hyvin.

Vaatetta oli hiukan liikaa, minkä takia juomaa kului aika paljon ja olisi kulunut vähän enemmänkin.

Repussa 10 Dexalin geeliä, 1 l juomaa, Siripiri, 1 magnesium-jauhe, 2 Buranaa, silkkihanskat, ohut fleece-pipo, OK-juoksutakki, Minigrip-minipussi sipsejä, pari laastaria (yhden käytin), pankkikortti, puhelin.

Lisävaatteet turhia näin hyvällä kelillä, kovin pahalla kelillä ihan hyvä vara.