Retki-Rogaining 2012

Jokainen ultra-raporttini tuntuu alkavan epävarmuudella ja huonon kunnon valittelulla. Ison haasteen edessä on luonnollista olla epävarma ja koskapa sitä nyt olisi huippukunnossa. Paitsi joskus. No nyt ei ainakaan ollut se kerta.

Näyttönä huonosta kunnosta voidaan pitää vaikkapa sitä, että pudotin Jukola-joukkueemme sijoitusta, vaikka tein ihan kohtalaisen suorituksen ja juoksimme sijan 1000 paikkeilla. Normaalisti yhtä hyvällä suunnistuksella olisi tullut 100-300 sijan nosto. Vahva näyttö heikosta kunnosta oli sekin, että olin juossut tai kävellut vuoden aikana yhteensä vain noin 200 kilometriä 22 eri lenkillä (lisäksi tuli hiihtoa 12 krt/450 km). Viime vuonna lenkkejä oli jalkavaivoista huolimatta noin tuplamäärä ja toissavuonna 2,5 kertaa enemmän.

Paino oli vielä juhannuksena (5 viikkoa ennen kisaa) 98 kiloa, mutta sen olin sentään saanut putoamaan 91:een. Toisaalta laihdutus oli syönyt jonkin verran lihasta.

Ja entäpä sitten päivänä kunto ja pirteys? Keskimäärin 3,25 tunnin unet per yö edeltävällä viikolla Endurance Questin järjestelyissä takasivat pienen kestopäänsäryn. Jo lähtöviivalla haukotutti. 

Tässäkin haukotutti, vaikka ollaan vasta Endurance Questin lähtöviivalla (kuvaamassa).

Huonon kunnon lisäksi oli sen verran muuta vaivaa, että vielä viikkoa ennen kisaa epäilin, pystynkö etenemään edes paria tuntia. Ongelmat hellittivät kuitenkin niin paljon, että uskoin selviäväni ainakin kuusi tuntia.

Liikaa endurancea

Tarkoitukseni oli palata Endurance Questistä perjantaina aamupäivällä ja suorittaa ruokaostokset ja pakkaaminen rauhassa sekä nukkua päälle pitkät makeat unet ennen klo 5 tapahtuvaa herätystä. Onneksi en tiennyt etukäteen, että mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan.

Pääsin kotiin vasta illalla viiden aikoihin. Pakkailin hieman kamoja ja lähdin sitten kaupungille haalimaan urheilujuomaa, geelejä ja muuta syötävää. Kiertelin monessa kaupassa, koska en käytänyt Dexalin geelejä mistään. Sen sijaan ostin mm. hieman Squeezyjä 4 Runnersista törkyhintaan. Lopulta kaikki kaupat menivät kiinni, enkä ollut saanut suunnittelemaani geeli-kombinaatiota. Tajusin, että kyse ei ollut isosta asiasta, mutta siinä vaiheessa ongelma suureni yliväsyneen mielessä täysin suhteettomaksi ja fiilikset painuivat miinukselle.

Tällaiset sapuskat repussa lähdin matkaan. Jutun lopusta selviää, kuinka paljon syömisiä meni.  (Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Pakkailin kamoja lopulta vähän yli kahteen ja laitoin kellon soimaan tuntia tapaamisaikaamme Jarmolla. Meidän oli tarkoitus lähteä Tapanilasta kuudelta, joten laitoin kellon soimaan seitsemältä (kyllä, luit oikein). Itse asiassa laitoin varmuuden vuoksi herätyksen kahteen kelloon ja kännykkään – seitsemäksi.

Puhelinherätys Jarmolta

Kymmentä yli kuusi puhelin soi, ja vaikka olin aika sekaisin, tajusin heti, että olen nukkunut pommiin! Kolmesta herätyksestä huolimatta...

Onneksi olin pakannut kaiken todella valmiiksi. Pääsin liikkeelle suhteellisen nopeasti, emmekä näin olleet kuin tunnin myöhässä. Se olisi pois reitinsuunnitteluajasta.

Jo matkalla tajusin, että kellosekoilu oli klassinen onni onnettomuudessa. Sain reilun tunnin ylimääräistä nukkumisaikaa, mistä oli varmasti enemmän hyötyä kuin hieman pidemmästä reitinsuunnitteluajasta.

Lyhyen suunnittelun takia emme ehtineet mitata reittisuunnitelmamme pituutta ja mikä vielä kriittisempää, unohdimme merkitä karttoihin väliaikapisteitä. Niiden avulla pystyy matkan edetessä arvioimaan, onko suunniteltu reitti mahdollista ehtiä läpi ja minkälaisia muutoksia siihen pitää tehdä. Suunnitelmamme ja varsinkin siitä lyhennetty, toteutunut versio osoittautui kuitenkin hyväksi, joten näistäkään puutteista ei lopulta aiheutunut ongelmia.

Huomionarvioista on myös Jarmon leppoisa suhtautuminen myöhästymiseen. Se helpotti omaa oloani huomattavasti.

Repun sisältö ilman ruokia ja juomia. Vaihtovaatteita en käyttänyt, mutta ne olivat silti pakollisia/persuteltuja. Juuri muuta en jättäisi pois kuin toiset varasukat ja varavaseliinin. Sadetakin tilalle otan kevyemmän sitten, kun taas mahdun siihen... Ensi kerralla en myöskään käytä karttakoteloa vaan päällystän kartan kontaktimuovilla, koska kotelon läpi yksityiskohdat eivät erotu tarpeeksi hyvin. 

Reppu painoi varusteineen 3 200 g. Kun siihen lisätään syötävää 2 077 g ja nestettä 1 500 g, niin kokonaispainoksi muodostuu 6 777 g. UltrAspire Fastpak osoittautui erinomaiseksi kantolaitteeksi. Lantiovyö löystyi hieman liian helposti ja sen kiinnittäminen ei ollut ihan helppoa ilman näköyhteyttä (maha tiellä...), mutta hyvät puolet kompensoivat nämä pienet puutteet.

Hyviä valinoja

Päästyämme kisapaikalle aloin teippailla jalkoja, mikä vie yllättävän paljon aikaa, kun muumioi jokaisen varpaan erikseen. Jarmo haki kisamateriaalin ja hoiti reittisuunnittelun lähes kokonaan. Yliarvioimme vauhtimme, mutta onneksi reitti oli sellainen, että alkupuolelta tuli enemmän pisteitä. Lisäksi pimeä aika osui varsin oivaan kohtaan, jossa ei ollut kovin paljon hankalia suunnistustehtäviä (no yksi oli ja sen meninkin sitten mokaamaan).

Keli oli todella kuuma. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, eikä tuuli viilentänyt kuin satunnaisesti aukeimmilla paikoilla. Jo lähtöalueella oli aika tukalat oltavat ja yritin pysytellä varjossa niin pitkään kuin mahdollista.

Lähtöpaikalla Viitapohjan ratsastuskeskuksen maneesin pihassa. Vielä hymyilyttää.

Megapummi ykkösellä

Lähdimme matkaan kävellen. Suorin reitti 94:lle meni kiellettyjen alueiden kautta, eikä huvittanut sukeltaa heti pusikkoon, joten kiersimme koko matkan teitä pitkin. Alamäet hölkkäsimme ja muuten kävelimme reippaahkosti. Tarkoitus oli edetä fiksuja reittejä tarkasti, kun kerran vauhtia ei olisi yhtä paljon kuin viimeksi. Joku voisi tietysti kysyä, että milloin tuollaista taktiikkaa ei kannattaisi noudattaa. En tiedä, mutta pieleen meni heti...

Alkumetrit käveltiin kiltisti jonossa.

Polulla ennen ykköstä metsästä pölähti toinen pari ja pian takana oli kolmaskin. Varmaankin se sai hieman kiirehtimään, mutta kyllä polkukin oli epämääräinen ja ennen kaikkea tottuminen mittakaavaan ei ollut vielä alkanut.

Lähdimme polulta nelisen sataa metriä liian aikaisin, eivätkä varoituskellot alkaneet soida vaikka maasto ei oikein stemmannutkaan. Ympärillä oli niin monta muuta paria, että se aiheutti turhaa kiirettä. Lähidimme pian omille teillemme, mutta kesti kymmenisen minuuttia, ennen kuin saimme itsemme kiinni. Rastille oli matkaa puolisen kilometriä ja siitä noin puolet piti tetsata sellaisessa pusikkorisukossa, että ylimääräistä aikaa meni yhteensä reilut 20 minuuttia. Hieman lohtua saimme siitä, että palattuamme rastilta vastaan tuli sitä samaan aikaan etsimään lähtynyt ryhmä, jolla oli vielä ainakin 10 minuutin matka lipulle.

Ensimmäiset rastit. Lähdön kaakkoispuolella oli kiellettyjä alueita. (Kuva suurenee klikkaamalla.)

Moka oli tosi iso, mutta tietyllä tavalla ymmärrettävä. Polku oli todella heikko ja kartan avokalliokuvaus vain karkeasti suuntaa-antavaa, kuten tulimme loppumatkalla huomaamaan monessa kohdassa.

Yllätyslippu

Kakkoselle oli selkeä tiesiirtymä ja metsään pääsi tarkasti tienhaarasta. Kaikki stemmasi hyvin, mutta pari sataa metriä ennen rastia Haukansilmä-Jarmo bongasi lipun viereiseltä kukkulalta. Hän halusi välttämättä mennä katsomaan sen, vaikka itse pidin nousua väärälle huippulle turhana. Mutta kas kummaa, rastilla oli Sport Ident -leimasin ja vieläpä oikea koodi (40). Niillä spekseillä sai meikäläisenkin houkuteltua kipuamaan kukkulalle.

Rasti oli siis kuitenkin selvästi väärässä paikassa. Jatkoimme vielä oikealle pisteelle, jossa ei ollut mitään. Nopeampaa olisi ollut laskeutua tielle lounassa, mutta valitsimme luonnollisesti eettisesti kestävimmän ja varmimman ratkaisun.

Tässä 40:n olisi pitänyt olla.

Seuraavalle rastille (20) suunnistelimme suorinta reittia pikkupolkuja pitkin. Kartan katkoviivapolut osoittautuivat tässä kuten loppumatkallakin ikivanhoiksi metsäkone- tai traktoriuriksi, joita ei usein erottanut maastosta kuin hyvällä mielikuvituksella. Sen takia hukkasimmekin "uran" altamme sähkölinjalla ja saimme rymytä umpimetsässä tielle.

Lämpöä oli vissiin reilut 25 astetta, joten varovaisestikin nautittuna juoma hupeni hyvin nopeasti. Ajattelin täydentää nestevarastoja Myllylammen purosta, mutta se oli sellainen suomutaheinikko, että janokin unohtui hetkeksi.

Rasti 20 löytyi hyvin ja seuraava varovainen toive vedentäydennyksestä kohdistui Myllylammen isompaan laskuojaan. Turhaan, pelkkää mutaa tarjolla siinäkin uomassa.

Jano jano

Pitkällä tiepätkällä 64:lle visioimme tulevia rogaining-kisoja* niin intensiivisesti, että unohdimme pellon jäkeen laskea oikealle menevien pikkuteiden risteykset. Onneksi metsä oli sinne siirtyessämme sen verran avointa, että paikallistaminen oli helppoa. (*Jarmolla oli mielessä city-rogaining ja meikäläisellä sen täydellinen vastakohta, Vätsäri-rogaining.)

64:ltä siirryttiin hämäläiseksi yllätttävän mukavassa maastossa tielle ja sitten helpolle 70:lle. Juomat loppuivat, mutta onneksi seuraavaksi vuorossa oli juomarasti.

Teimme juomatäydennykset ja muut huoltotoimenpiteet 11:llä reippaasti ja matka jatkui 10 minuutin kuluttua.

MM-metsää

Olimme jo jonkin aikaa edenneet vuoden 2001 suunnistuksen MM-kisojen pikamatkan ja viestin maastossa, mitä emme kuitenkaan noteeranneet, vaikka olin itsekin aikoinaan hölkkäillyt samoja teitä katsojakisassa. 

Tällä alueella metsä oli pääosin aika mukavaa.

62:lle oli helppo suunnistaa harvan puuston ja mukavan maastopohjan ansiosta.

Jo juomarastille juomarastille 11 tullessa mietimme, kannattaisiko 31:lle kiertää juomarastin kautta, koska se mahdollistaisi uudet nestetäydennykset. Perusteellisen tankkauksen jälkeen janon tunne oli niin kaukainen, että kierto ei houkuttanut, ja niin lähdimme suunnalla luoteeseen.

Alku meni hyvin, mutta puolen kilometrin jälkeen tein samaistusvirheen (kartassa pisteet A ja B) ja enkä hetkeen katsonut kompassia, mikä vei reitiltä hieman sivuun. Lähdin lisäksi suon jälkeen uraa etelään, mutta onneksi Jarmo oli tarkkana ja tajusi, että heikko metsäkoneuramme oli todennäköisesti karttaan merkityn jatko. Teimme uukkarin ja löysimme pian kartan polulle – joka oli ihan kunnon metsäautotie, toisin kuin muut vastaavannäköiset polut. Gps-käyrän mukaan mutkaan meni 3 minuuttia, jonka voi laskea pummiksi rogaining-mittakaavassa vain meikäläisen tasoinen nippeliveikko.

Matka jatkui kohti 31:tä hallitusti. Käänsimme kohti rastia viereisen mäen notkosta, joka ohjasi hyvin oikeaan suuntaan. Nousimme mäkien välisestä pusikkonotkelmasta mäen päälle, jossa ei kuitenkaan näkynyt rastia. 1:40 000 -mittakaavaisessa kisakartassa mäki näyttää selväpiirteiseltä, mutta oheinen 1:15 000 -mittakaavainen MM-kisakartta paljastaa, miten epämääräinen mäen päällys todellisuudessa oli. Luulimme nousseemme rastiympyrän eteläreunassa olevalle mäelle, joten jatkoimme etsimistä pohjoisesta. Siellä tuli kuitenkin pelto vastaan, joten oli noustava uudestaan samalle mäelle. Tällä kertaa älysimme katsoa vähän pidemmältä ja rasti löytyi.

Rastin 31 ympäristö vuoden 2001 MM-kisojen pikamatkan kartalla ja kisakartalla. MM-kartalla on T. Guergioun reitti punaisella paksulla viivalla ja meidän haahuilumme ohuelle violetilla. Rogaining-karttapalan keltaiset merkinnät ovat reittisuunnitelmiamme.

Pummi oli taas aika ymmärrettävä. Olisi vain pitänyt luottaa hieman enemmän omaan tekemiseensä ja miettiä hetki rauhassa ennen säntäämistä eteenpäin.  Rastin löydyttyä arvelin ajanhukan olleen 5 minuuttia (ja Jarmo vielä vähemmän), mutta gps paljasti, että kierrokseen tuhraantui 7 minuuttia.

Rastin jälkeen jatkoimme metsässä vielä puolisentoista kilometriä. Vauhti oli tässä vaiheessa suhteellisen reipasta, vaikka muutama pusikkopaikka hiukan hillitsikin isompia höntyilyjä.

Tielle tultuamme aloin katsella vedenottopaikkaa, koska juoma oli taas lopussa. Kaikki reitin varren purot olivat kuitenkin kuvia, eikä hätä ollut vielä niin suuri, että olisimme kehdanneet mennä miehitetyn kesämökin laiturilta hörppimään tai koukkailemaan rantaan pusikon kautta.

Perustietä perusmaastossa.

Parin kilsan tielompsimisen jälkeen oli edessä suunnistuksellisesti helppo mutta fyysisesti rapsakka kapuaminen rastin 77 mäelle. Rinteen puolessa välissä meikäläiseen iski väsymys ensimmäisen kerran kunnolla. Ei huvittanut, aivot eivät pelanneet (onneksi ei ollut vaikeaa ja Jarmo veti) ja aloin pelätä matkan jäämisestä kesken. Jos viiden tunnin kohdalla oli tällainen olo, niin miten voisin jaksaa loput 19? Aiemmissa rogainingeissa väsy oli alkanut painaa vasta aamulla.

Rastin jälkeen törmäsimme rinteessä taukoa pitävään naispariin, joka kertoi soittaneensa järjestäjille, että 40 ei ollut oikeassa paikassa. Meille se ei ollut tullut mieleenkään, mutta onneksi nyt tuli, sillä soittamiselle tulisi tarvetta myöhemmin.


Perinteinen 77-kuva.

Mäen jälkeen saimme talsia kilsan niin sileää asfalttipyörätietä, että se tuntui hieman oudolta – mutta mukavasti, metsään ei ollut tässä vaiheessa enää yhtään ikävä. Normaalissa suunnistuskilpailussa meikäläistä ärsyttää, jos joudun juoksemaan yli sata metriä tiellä. Nyt kaikki helpostus oli tervetullutta.

Oma fiilikseni alkoi laskea todella alas, minkä huomasi siitä, ettei puhe enää pulpunnut ja vastailin Jarmon juttuihin välillä aika tylynkin lyhytsanaisesti. Myöhemmin reitin varrella tajusin, että kyse oli nimenomaan unenpuutteen aiheuttamasta väsymyksestä ja ärtymyksestä. Edellisillä kerroilla se oli iskenyt joskus 18–20 tunnin kohdalla.

Väsymykseni takia Jarmo otti (ilman eri sopimusta) suunnistusvastuun ja vei meidät sujuvasti 92:lle. Sen jälkeen oli vihdoin luvassa vettä, kun kulkemamme metsätie sivuaisi Ison Päiväjärven lounaisnurkkaa.

Paitsi että ei sivunnut. Tullessame pisteeseen B luulimme olevamme vasta pisteessa A, koska emme olleet havainneet tienristeystä ja jyrkkää mutkaa. Olimme joko ihan sekaisin (minä) ja ajatuksissaan (Jarmo) tai sitten kartta ei pitänyt paikaansa. Mutta missään vaiheessa järveä ei näkynyt (unohdimme taas kartan mittakaavan, eli millinkin mittainen metsäsuikale kartassa saattoi ihan hyvin estää näkyvyyden isollekin järvelle), ja saimme itsemme kiinni pisteestä C, jossa ei tosin enää ollut karttaan merkittyä sähkölinjaa, mutta sen paikka oli havaittavissa.

Onneksi sekoilu tai kartan virhe ei ollut aiheuttanut mutkaa reittiin ja seuraava järvipaikka oli lähellä. Pitkäjärven lounaispää osoittautui kuitenki soiseksi, joten kiertelimme vähän, kunnes löysimme suhteellisen levätöntä vettä. Tankkaus ja pienimuotoinen peseytyminen virkisti meikäläistä huomattavasti ja seuraavan mäki 42:lle nousi helposti. Rasti oli taas tosi kivassa maastossa ja ihmettelin ties kuinka monetta kertaa Jarmolle, miten mukavaa maasto hämäläismetsäksi oli. Odotimme koko ajan, koska maasto muuttuisi samanlaiseksi painajaismaisekksi pusikkorisukoksi, jossa olimme tetsanneet kahta vuotta aiemmin. Piti siis nauttia, kun vielä voi.

74:lle päästiin tietä melkein rastille saakka. Lopussa meinasimme harhaantua hiukan oikealle, mutta huipputaitavina suunnistajina huomasimme potentiaalisen virheen ennen kuin se ehti aktualisoitua. Rastimäen löydyttyä tosin ilmeni pieni ongelma: siellä ei ollut lippua. Tarkistin paikan oikeellisuuden viereistä ojasta ja Jarmo kierteli pirteämpänä isomman lenkin mäen ympäri, mutta rastia ei näkynyt. Minä olisin ollut jo valmis lähtemään eteenpäin, mutta Jarmo kävi katsomassa vielä viereiseltä mäeltä, ja siellähän lippu roikkuikin. Paikka oli hyvin samannäköinen, mutta tarkan maastontiedustelumme perusteella varmasti väärä, joten soitin järjestäjille ja ojensin heitä isällisesti.

Seuraavalle rastille oli tarkoitus puskea metsän läpi itäkoilliseen ruskealle tielle, mutta puolessa välissä mustalla tiellä Jarmo sai hyvän idean lyhentää metsämatkaa vetämällä sittenkin itäkaakkoon mustille poluille. Sitten kävi vielä hieno munkki, paikasta josta piti sukeltaa metsään, alkoi söötti polku, joka johti juuri siihen pisteeseen, johon oli tarkoitus osua suunnalla. Polku pitkin eteneminen vain hoitui huomattavasti nopeammin ja helpommin.

Tielle päästyämme Jarmo paikkaili kantapäänsä rakkoa Compeedilla ja minä odottelin. Sata metriä kuljettuamme tien alitti niin hieno puro putouksineen, että meikäläinen vaati päästä suihkuun ja vesivaroja täydentämään. Jarmo odotti kiltisti.

Näillä main taisin ottaa yhden kofeiinitabletin, kun väsy alkoi taas painaa. Auttoi.

72 oli kisan helpoimpia rasteja ja matka jatkui jo aavistuksen vähemmän kuumassa kelissä kohtuullista tahtia molempien rakoista huolimatta. Peurantarannantiellä (sic!) menimme ensin polunristeyksen ohi, koska paksulla mustalla viivalla merkitty polku oli lähes olematon ura. Jarmo hokasi homman onneksi nopeasti, ja kun uralta näytti löytyvän urheilullisia jalanjälkiä, niin uskalsimme lähteä sitä pitkin.

Rastivälin loputkin polut olivat todella heikkoja. Viimeisellä polunpätkällä tuli vastaan karttaan merkitsemätön haara ja valitsimme niistä tallatumman. Se kaartui kuitenkin liikaa etelään ja olimme hetken ihmeissämme, kunnes Jarmo keksi missä olimme. Sen jälkeen 57 oli helppo löytää.

Kun mustalta tieltä kohti 33:a lähteneen polun haarassa oli kyltti "Kaarinan polku", ajattelin että nyt pääsisimme varmasti selkeää ulkoilureittiä aivan rastin viereen.

Väärin. Kaarinan polku oli alussa hyvä, mutta katosi sitten miestä korkeampaan vattupusikkoon ja kulki olemattomana urana suolla, eikä sitä olisi voinut mitenkään käsittää poluksi, ellei maastossa olisi ollut sinisiä maaliläikkiä. Silloin kun niitä sattui olemaan.

Niinpä päätin pysytellä sähkölinjan alla kulkevalla suolla, kun polku kääntyi takaisin metsän puolelle. Olimme jokin aika sitten ohittaneet kaksi vanhempaa herrasmiestä ja ilmeisesti siitä oli meikäläiselle jäänyt jonkinlainen kiirehtimisvaihde päälle. Luulin tulleemme rastimäelle jo edellisen pikkumäen kohdalla, mikä selvisi heti, kun olimme rämpineet linjan alta metsän puolelle. Siellä oli hieman helpompi kulkea kuin soisella ja risukkoisella linjalla. Paitsi että vastaan tuli niin iso oja, että ylityspaikka piti hakea sadan metrin kierrolla.

Itse rastikaan ei löytynyt heti, koska alkoi jo hieman hämärtää, enkä enää erottanut karttaa kunnolla metsäisimmissä paikoissa. Lopulta lippu osui silmään, mutta reipas marssivauhtimme meni hukkaan, kun ohittamamme herrasmiehet tulivat rastille melkein samana aikaan. Mitä tästä opimme? Teoriassa ihan samat asiat kuin ennenkin – ja käytännössä emme mitään.

Ilta saa

Emme viitsineet vielä kaivaa lamppuja esille, koska avoimemmilla alueilla kartan näki suhteellisen hyvin. Sitä paitsi seuraavalle mentiin ensin kompassisuunnalla. Ihmeellistä heinäsuota ylittäessä tossut kastuivat ensimmäisen kerran, mikä oli aika hyvin, olimmehan liikuskelleet maastossa jo 10 tuntia. Hieman aikaisemmin olin arvellut, että saattaisimme ehtiä kiertää suunnittelemamme reitin kokonaan, mutta totuus alkoi valjeta illan hämärtyessä.

Personlammin koillispuolella upposin yhtäkkiä reittä myöten suohon niin, etten päässyt omin voimin ylös. Onneksi oli kaveri mukana.

Havisenvanvuoren rastille 50 tulimme hieman kaartaen mutta hallitusti. Ilta hämärtyi niin hitaasti, että päätimme kaivaa lamput esiin vasta juomarastilla 12. Ensin piti kuitenkin keksiä, mitä kautta sinne menisi. Tiekierto idästä houkutti, mutta toi niin paljon lisämatkaa, että päätimme mennä Alinen Salmijärven länsipuolelta, olimmehan nimenomaan huipputaitavia suunnistajia.

Järven laskuojan syvyys tosin hieman mietitytti. Eikä turhaan, sillä tullessamme järven länsipuolisen lampareen länsipäähän, kävi ilmi ettei ojasta pääsisi yli kuin uimalla. Ojaa piti kulkea pari sataa metriä länteen, ennen kuin löytyi jonkinlainen ojan ylittävä tukintapainen. Heitimme reput yli ja Jarmo tasapainoili toiselle puolelle ensin nastareillaan. Meikäläinenkin selvisi yli kastumatta, kun löysin riittävän vahvan tukisauvan. Vaikka kierto veikin aikaa, eritti pieni jännityslisä sen verran adrenaliinia, että allekirjoittaneen maastoaskel veti taas aika mukavasti.

Juomarastilla tapasimme porukan, joka oli etsinyt ykköstä (94) samaan aikaan kanssamme. Oli kuulemma mennyt puoli tuntia. Kaverit lämmittelivät rastilla ruokiaan. Kävi hieman kateeksi, mutta sai toisaalta tuntemaan itsensä urheilijaksi, kun repusta löytyi vain nopeasti syötävää kylmäravintoa.

Toimimme ihan ripeästi, mutta huollettavaa oli sen verran (mm. meikäläisen rasvaukset, joista ette halua tietää enempää), että kun saimme lamput päähän ja lähdimme hölkkäämään kohti 83:a, oli vierähtänyt 20 minuuttia.

Tauko teki taas hyvää ja olo juostessa oli suhteellisen sporttinen. Ei juoksua tietenkään pitkään jatkunut, mutta tulipahan esiinnyttyä senkin puoleen ihan urheilullisena.

83 löytyi nätisti, kun tieltä lähti mukava karttaan merkitsemätön polku. Alkoi olla jo niin pimeä, että piti käyttää lamppua jalansijan löytämiseksi. 54 näytti suhteellisen vaikealta yörastilta, varsinkin kun sinne piti mennä siinä vaiheessa jo kokonaan maineensa menettäneitä katkopolkuja pitkin.

Suunnistin kuitenkin ihan näppärästi rastipympyrään saakka. Siellä sain päässä pimeni ihan ja aloin etsiä rastia kiveltä jyrkänteen sijaan. Lähdin hortoilemaan ihan liian alas ja tämän onnettomuuden kruunasi Jarmo lampun hajoaminen. Valo ei sammunnut, mutta lamppu irtosi otsapannasta.

Viiden minuutin turoilun jälkeen ymmärsin taas jotain ja rasti löytyi. Etsiydyimme metsästä tielle ja teippailimme Jarmon lampun takaisin kiinni otsaan.

[Tästä eteenpäin juttu on kirjoitettu 21.7.2013.]

Tietä lampsiessa alkoi olla aika huono olo ja jo kova janokin. Onneksi 93:lle pääsi tietä ja mukavaa mäenpäällystää pitkin ja matkalla 64:lle löytyi puro, josta sain könyttyä vettä. 64:lta palatessamme harhauduimme pois polulta ja ihmettelimme montaa eri metsäkoneuraa ennen kuin päätimme vain laskeutua suolle ja mennä suunnalla tielle. Tähän epätarkasta kartasta, maaston muuttumisesta, pimeydestä ja väsymyksestä johtuneeseen tyypilliseen rogainingyöhäröilyyn hukkaantui viitisen minuuttia.

93:n ja 64:n välissä olimme ajatelleet käydä Kiikkisjärven lounaispuolella olleella 21:llä, mutta päätimme jättää 2:n pisteen arvoisen rastin väliin. Kisan jälkeen maalissa kävi ilmi, että ratkaisu oli todella hyvä, sillä järven rannat olivat todella hankalakulkuiset.

Ukkonen

Oikeaa uraa etsiessämme alkoi sataa ja pian ukkostiki suorastaan voimallisesti. Oli siis pimeää, märkää ja väsytti. Lisäksi jaloissa oli rakkoja. Varsinainen rogaining oli alkanut.

Rastille 30 oli pitkä tiesiirtymä, jolla ihmettelimme kaukaisuudessa vilkkuvaa valoa. Seuraava rasti oli korkean linkkimaston juurella, mutta tässä vaiheessa emme enää osanneet yhdistää näistä kahta asiaa.

Kolmelta kympiltä olisi voinut oikasta seuraavalle metsän poikki, mutta emme harkinneet sitä hetkeäkään. 84:ää lähestyessämme oma lamppuni sammui, mutta samoihin alkoi jo valjeta, joten Jarmon varatuikulla selvisi hyvin.

84 oli todella hienolla paikalla. Kartasta ei mitenkään voinut aavistaa, miten mahtavat näköalat mäeltä oli.

Myös 63 oli komean mäen päällä ja sinne pääsi pääosin mukavia hiekkatietä pitkin.

Päivä oli nyt valjennut ja jalka liikkui entistä hiljempää. 63:n jälkeen oli pieni mukava ojanylitys ja suunnassakulkupätkä tielle, jota lonnimme melkein 86:lle asti. Jalkapohjiin sattui.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan 86:lta oli tarjoitus jatkaa pitkä lenkki itään, mutta kello oli jo kuusi ja reittiä piti lyhentää selvästi.

13 oli kovin pieniarvoinen rasti (1 p.), mutta päätimme käydä siellä, koska tarjolla oli vettä.

47 olisi tehnyt mieli jättää väliin, mutta tietenkin kävimme senkin hakemassa. Rastilta palatessamme aloimme olla niin rikki, että päätimme jättää ensi vuoden kisan väliin. Täysin älytöntä hommaa tällainen linkuttaminen!

Neljä tuntia oli kuitenkin vielä jäljellä, eikä tänne oltu tultu keskeyttelemään, joten jatkoimme tietä kohti 22:ta.

Peräjärveltä oli hervoton nousu ja mäen päällä kartta ei taas stemmannut ollenkaan. Luotimme kompanssiin löysimme kuin löysimmekin 22:lle johtavan polun. Kartta oli hyvin suuripiirteinen, ja rasti löytyi oudon pitkältä.

85:lle oli selkeä tiereitti, josta ei ole mitään kerrottavaa. Paitsi että aurinko paistoi ja alkoi tulla taas kuuma.

Huikeaa

Suunnitelmamme oli tässä vaiheessa mennä 70:n kautta maaliin. Pian rastin jälkeen iski kuitenkin hulluuskohtaus. Voisimme vielä ehtiä hakea 95:nkin! 9 pistettä oli niin houkutteleva määrä, että päätimme yrittää.

Jarmo oli jo monta monta tuntia sitten ilmoittanut, että enää ei juosta, jalkapohjat ovat niin huonossa kunnossa. Itselleni ei olisi silloin enää tullut mieleenkään ottaa enää yhtkään juoksuaskelta. Lähdettyämme 95:lle tajusin, että emme ehtisi maaliin määräajassa, jos emme juoksisi – itse asiassa suurinta osaa loppumatkasta. (Tähän mennessä olimme hölkkäilleet teillä 200–500 metrin pätkiä, alussa ehkä vähän pidempiäkin.)

Päätin yrittää ehdottaa Jarmolle pari juoksuaskelta, vaikka tämä ehkä kohteliain ja huomaavaisin kaveri jonka tiedän, ei ollut enää vähään aikaan kuulostanut erityisen ystävälliseltä (vaan ihan normaalilta. Itsehän olin kiukutellut jo alkuillasta asti).

Jarmo ei vastannut juoksuehdotukseen sanallakaan. Mutta alkoi juosta.

Lopun lähestyminen toi itsellenikin ihmeellisesti voimia, ja juoksimme välillä jopa melko reippaasti. Mielialakin alkoi kohota: tämä tuntui taas urheilulta, ja me otimme itsestämme kaiken irti.

70 löytyi helposti ja olimme maalissa lopulta noin vartin etuajassa. Maalisuora oli itselleni todella vahva kokemus. Se, mihin pystyimme niistä lähtökohdista ja niillä vaivoilla, oli huikeaa. Vaikka sattui, emme luovuttaneet ja lopussa suorastaan ylitimme itsemme.

Tsemppi kannatti sikälikin, että palasimme vuoden tauon jälkeen mitalikantaan. Olimme koko kisan seitsemäs ja yli 40-vuotiaissa kolmansia! SM-mitali tuntui aika huikealta, vaikka tänä vuonna taso ei ollutkaan kovin kova.

Tulokset

Melko hyytyneen näköinen kaveri jo 77:lla puoli kuuden aikaan illalla (vain 5,5 h takana).

Näin paljon evästä jäi syömättä. Yllättävän vähän ruoka maistui.

Vaarojen ultra 2011 [1/4]

[Tämä juttu on jaettu neljään osaan, jotta upotettujen videoiden latautuminen ei kestäisi kohtuuttoman kauan. Nytkin se voi kestää jonkin aikaa.

Tarina jäi kirjoittamatta kisan jälkeen, mutta saatan vielä joskus laittaa tänne ylös, mitä keikasta muistan.]

Ikolanaho 2,7 km

Alamäki Ikolanaholta tielle 3,3 km

Jauholanvaaran maisemapaikka 9,5 km

Vesistönylitys Sikosalmessa 17 km

Meinattiin upota


Jatkuu: Osa 2/4

Vaarojen ultra 2011 [2/4]

Ryläys huiputettu ensimmäisen kerran


Tiellä juomapaikan jälkeen


Laskettelurinteellä


Satamassa ennen loppunousua


Ensimmäisen kierroksen maalisssa 43 km



Jatkuu: Osa 3/4

Vaarojen ultra 2011 [3/4]

Toiselle kierrokselle


Rankkaa


Toisen kierroksen vesistönylitys


Sammakkovaaralla



Jatkuu: Osa 4/4

Vaarojen ultra 2011 [4/4]

Ryläyksen pitkospuilla


Pimeä tuli


Lakonista kommentointia lopussa


Maalissa. 86 km takana.

Retki-Rogaining 2011

Aamulla ei hyvältä näyttänyt. Ulkona satoi ja päätä särki. En ollut nukkunut kunnolla, kunto oli huonompi ja paino korkeampi kuin viime vuonna.

Oikeastaan ainoa tärkeä asia rogainingin viimeisen viikon valmistautumisessa on nukkua hyvin. Sekään ei ollut onnistunut.

Jotain hyvääkin oli. Kokemukset viime vuoden lenkistä antoivat monenlaista varmuutta ja helpottivat varustevalintoja. Jarmo oli myös selvästi paremmassa kunnossa (mikä ei tosin rajoittanut menoa viimeksikään).

Olisin silti saattanut heivata viime hetkellä, jos viimevuotisen Vaarojen maratonin kokemukset eivät olisi olleet tuoreessa muistissa. Silloinhan onnistuin ihmeellisen hyvin poikkeuksellisen huonosta lähtötuntumasta huolimatta.

Yritin pitää heikot fiilikset sisällä, mutta en tiedä onnistuinko ihan täysin. Jarmo oli onneksi oma optimistinen itsensä.

Rauhallinen kiire

Majoituimme sisätiloissa urheiluopistolla, mikä helpotti valmisteluja aika lailla teltassa puljaamiseen verrattuna. Tavoitteena oli laittaa kaikki varusteet täysin valmiiksi illalla, mutta jätin silti kenkien säätämisen aamun, koska huomasin unohduksen pantuani maaten.

Aamulla leikkasin sitten heti jalkojen rasvauksen jälkeen (kompressiosukat jalkaan asap) tossujen kantojen yläosat pois, etteivät ne hankaisi koko kevään vaivannutta akillesjännettä. Akilles olikin reissun suurin jännityksen aihe. Se voisi katkaista matkanteon täysin vaikka kolmen tunnin jälkeen, jos huonosti kävisi.

Meikäläisellä oli selvästi enemmän kaikenlaista pikkusäätöä, joten Jarmo haki kartat selvitettyään että suunnittelu oli sallittua "hotelli"huoneessakin.

Mukavuudenhalua reittisuunnittelussa

Olimme jo etukäteen päättäneet, että käytämme tänäkin vuonna kahden lenkin taktiikkaa. Oli paljon helpompi käyttää samaa mallia kuin edelliskerralla, vaikka huoltotauko keskuspaikalla tarkoittaakin aina jonkin verran ylimääräistä matkaa sekä riskiä joutua yösuunnistamaan pikkulampulla.

Tutun taktiikan ansiosta oli helpompi tehdä ravinto- ja varustevalinnat ja repuista tuli kevyempiä.

Huomasimme toki heti, että tänä vuonna yhden kierroksen reitti olisi ollut selkeästi parempi. Mukavuudenhalu ja varovaisuus voitti, ja päätimme tehdä noin 48:n ja 40:n kilometrin lenkit. Todellisuudessa kartalta nopeasti mitatuista lenkeistä kertyisi yhteensä hieman yli 100 kilometriä, mikä oli alun alkaenkin tavoitteemme, satanen pitäisi taas rikkoa.

Katsoimme molemmille lenkeille ennen kaikkea pidennysmahdollisuuksia mutta myös muutaman mahdollisen oion.

Ehdimme lähtöpaikalle kunniallisessa ajassa ja saimme otettua perinteiset starttikuvat ja vaihdettua vähän kuulumisia tuttujen kanssa.

Kävelystä juoksuksi

Lähtöluvan tultua koukkasimme ensin mallikartalle, jonka tsekkaaminen oli unohtunut. Normaaliin tapaan kartta oli osin puutteellinen, joten muutosten huomioiminen voisi auttaa paljonkin.

Mallikartassa ei ollut ihmeitä ja ylimääräistä aikaa kului vain kymmeniä sekunteja. Olimme päättäneet edetä viimevuotiseen tapaan rytmillä 30 minuuttia kävelyä, 30 minuttia juoksua. Ylämäet ja metsäosuudet käveltäisiin aina.

Ensimmäinen sykli oli kävelyä, jotta akillekseni ehtisi lämmetä. Tuntui kuitenkin hassulta kävellä hyvävoimaisena asfalttitietä, joten pistimme hölkäksi melkein heti. Akilles muistutteli pian olemassaolostaan ja molempiin polviinkin sattui vähän. En antanut sen haitata ja kivut häipyivät ensimmäisen tunnin kuluessa.

Rasteja

Ensimmäisenä otimme 22:n, joka löytyi vaivattomasti, kun rastilla jonottaneet näkyivät avoimeksi hakatussa metsässä pitkälle. Seuraavalle (65) edessä oli poikkeuksellisen pitkä neljän kilometrin asfalttipätkä. Onneksi maasto tien ympärillä oli ihan kivaa ja kevyt hölkkä kulki mukavasti. Oikaisimme rastille kangasta pitkin ja puolen minuutin voitto edellä menneeseen pariin tuotti kohtuuttomasti tyydytystä (ainakin meikäläiselle).

94 oli lähellä ja helppo, eikä 34:kään tuottanut vaikeuksia vaikka kartan käyräkuvaus oli summittainen. 104:lle piti ensin tetsata hiukan hankalassakin pusikossa, mikä ei kuitenkaan ollut yhtään mitään verrattuna viime vuoden hämäläisviidakoihin. Rastin otimme tyylikkäästi käyräsuunnistuksella ja tunnelma alkoi nousta, kun perässä tullut pari jäi kiertoreitillään.

61:lle oli montakin vaihtoehtoa. Palasimme aluksi omia jälkiämme, oikaisimme sitten suunnalla kankaan yli täsmälleen oikeaan tienristeykseen ja nousimme lopuksi kalliolle, jossa pitikin olla tarkkana, koska piste oli yksinäinen kivi. Varovaisuus kannatti ja kuusten taakse piilotettu rasti löytyi aivan sukkana. Olimme selvästikin ylivertaisia suunnistajia. Tänään ei pummattaisi!

49:lle mentiin ensin hengästyttävän (vain kuvainnollisesti) nautinnollista raaseporilaiskalliota ja sitten sukellettiin reissun ensimmäiseen hirvikärpästaimikkoon. Taimikossa tietä etsiskellessä tuli ehkä 20 sekuntin pummi, mikä noteeraaminen vain korosti täydellisyyttämme suunnistajina.

Rastin jälkeen hölkättiin kilsa Ruukki golfin kentän poikki, mikä sai Jarmon swingikäden välittömästi vipattammaan. Pahempia oireita tuosta vakavasta vanhuusiän sairaudesta ei onneksi ilmaantunut.

Tilannekatsaus

Rogainingissa on tärkeää merkitä karttaan väliaika- tai matkapisteitä, jotta pystyy matkan aikana arvioimaan etenemisvauhdin mahdollisimman helposti ja tekemään päätöksiä reittimuutoksista. Huomasin jo alkumatkasta, että väliaikapaikkojen merkkaus oli unohtunut. Onneksi muistin, että junanradan alituksessa oli 18 km:n viiva.

Aikaa oli kulunut vain 2:40 ja olimme 48 km:n kierroksesta olis

--- KESKEN ---

[Tarkoitus on lisätä kuvat täydentää tämäkin tarina jossain vaiheessa...]

Vaarojen maraton 2010

Päätä särki, kun heräsin. Olin hiestä nahkea ja väsytti.

Kuinkahan monta kertaa heräsin viime yönä? Miksen saanut nukuttua, vaikka univaje oli jo valmiiksi kova?

Tunnustelin reisiä. Edelleen kipeät. Edes viikon täyslepo ei riittänyt palauttamaan edellisen viikonlopun kisasta. Liian vähillä unilla ja huonolla kunnolla saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa. Mutta silti, koko edellisen kuukauden oli kulkenut tosi mukavasti ja nyt olin kevennellyt pari viikkoa – miten voinkaan olla näin heikossa jamassa?

Vääntäydyin ylös sängystä ja lähdin laskeutumaan alas parvelta. Miten näin hienossa huvilassa voi olla näin hankalat tikkaat? Rämähdin alas vähän liian ylhäältä, mutta en – ihme kyllä – satuttanut itseäni mitenkään. Vaikka tuskinpa se olisi oloa enää pahemmaksi muuttanut.

Seinänkokoisista ikkunoista näkyi Pielinen. Taivas oli pilvessä. Ei kuitenkaan vaikuttanut sateiselta. Rannan mäntyrivi seisoi suorassa tuulisesta paikasta huolimatta. Karulla maalla ei kasvanut niiden lisäksi kuin kiviä ja kanervaa. Jylhää voimaa uhkuva maisema pisti hiljaiseksi. Täällä ei saanut mitään ilmaiseksi, mutta silti – tai juuri siksi – täällä oli niin paljon.

Keittiöstä kuulunut hörähdys havahdutti oudon juhlallisista ajatuksista. Kaipa tässä pitäisi pistää hösseliksi. Vaseliinia varpaisiin, kompressiosukat jalkaan ja lämpötrikoot päälle. Mitenköhän kylmä siellä oli? Riittäisikö Lidlin pitkähihainen juoksupaita vai tarvittaisiikon aluspaitakin? En meinannut millään saada päätettyä. Päätin lopulta laittaa allLöfflerin ohuen verkkopaidan, se lämmittäisi vähän muttei olisi liian kuuma.

Keittiöstä kuului jo toinen hörähdys. Ilmeisesti muiden tunnelmat olivat korkeammalla. Paitsi Juholla tietenkin, raukka oli 39 asteen kuumeessa. Siihen verrattuna oma jamani oli kelvollinen. Minä sentään pääsisin radan läpi, siitä olin aika varma. Kunhan noudattaisin taktiikkaani: ylämäet hiljaa ja alamäet rennosti mutta kovaa.

- - -

Lähtöviivallakaan ei ollut hääppöinen olo. Battery ja Burana auttoivat vähän, mutta epämääräiseltä tuntui edelleen. Hyvän porukan ansiosta kisafiilis kuitenkin nousi. Edessä olisi olisi kauan haaveiltu haaste. Ehkä kovin, mihin olin koskaan lähtenyt.

Kaverit pääsivät parkkipaikan lähtöruuhkasta hiukan nopeammin kapealle polulle, joten jouduin ohittelemaan metsän puolelta saadakseni heidät kiinni. Sykemittari näytti kahden minutin kohdalla 160:tä. Se vähän pelotti. Vauhdin tasaannuttuakin syke pysytteli 150:n yläpuolella.

Tuntemukset vastasivat sykettä: tänään ei ollut kulkupäivä.

Ensimmäisessä myötämäessä huomasin, mikä olisi vahvuuteni tällä reitillä. Jos en jarrutellut, vyöryin alamäissä helposti kaikkien ohi. Polku oli useimmiten niin kapea, että ohitukset piti tehdä puskan puolelta, mutta sekään ei haitannut.

Ylämäissä pistin rohkeasti kävelyksi heti, kun siltä tuntui. Tapsa ja Pooli tuntuivat pitävän kovempaa vauhtia tasaisellakin, mutta sain heidät kiinni aina alamäissä. Tielle tultaessa olimme vielä yhdessä, mutta sitten jättäydyin suosiolla. Olisin mennyt vieläkin hiljempaa, mutta Tepi kannusti sen verran reippaasti, että roikuin hänen kanssaan muutaman kilsan tiepätkän.

Metsän puolelle siirryttäessä Tepi oli ainoa, joka pysyi vauhdissani alamäissä. Ylämäissä olin erittäin tiukoilla tiukoilla ja monesti jouduin pistämään kävelyksi. Tieltä Murhivaaralle noustessa näkyivät ensimmäiset Pielis-maisemat. Jylhyys antoi heti yhden lisätsemppipykälän.

Ylä- ja alamäkien vaihdellessa alkoi pian tuntua hassulta: Kiivetessä jono meni ohitseni ja laskiessa minä painuin edelle pusikon kautta. Vähän mietitytti, että pitävätkö muut minua jonkinlaisena erikoisuudentavoittelijana, mutta pidin tiukasti kiinni taktiikastani.

Jauholanvaaralta alkaneen pitkän alamäkiosuuden keskivaiheilla Tepin kengästä aukesi nauha ja hän jäi sitomaan sitä. Itse sain alamäessä ainakin sadan metrin eron letkaan, jonka kanssa oltiin ohiteltu toisiamme koko vaarapätkä. Tajusin pian, että kannattaisi ehtiä Sikosalmen ylityspaikkaan letkan keulilla, jotta pääsisi ensimmäisellä venesatsilla yli. Muuten voisi tulla jopa kymmenen minuutin odottelu. Niinpä pidin varsinkin tasaisilla hieman suunniteltua reippaampaa vauhtia.

Pysyin kuin pysyinkin letkan kärkipuoliskossa ja sain viimeisen paikan viimeisestä veneestä! (Ylityspaikalla oli vetolossi ja kolme soutuvenettä. Lossia piti kiskoa itse, joten onneksi en joutunut siihen.)

Ylitys oli aika lyhyt, eikä melalla häsläämiseni paljon soutajaa auttanut. Parin minuutin istuskelun jälkeen oli kuitenkin vähän kevyempi lähteä taas tallomaan.

Kiviniemen pellolla oli Kari kuvaamassa ja juomapisteella yllätyin todenteolla: Tapsa ja Pooli täyttelivät siellä vielä leilejään. Juoksuvauhdissa ei ollutkaan ollut kovin paljon eroa, joskin eniten hyödyin todella nopeasta tankkauksesta: kaksi puolen litran pulloa oli huomattavasti helpompi täyttää kuin repun sisällä oleva säiliö. Tältäkin osin taktiikka siis toimi.

Juoksin T&P:n yhdessä ehkä kilometrin tiellä Kiviniemen jälkeen, mutta sitten alkoi tuntua niin pahalta, että jättäydyin jälkeen. Nousu Kolinvaaralle oli todella kova. Kovin montaa juoksuaskelta en pystynyt ottamaan ja osa letkastanikin meni ohi. (Tämän jälkeen sitä ei enää paljon tapahtunut.) Tuntui aika vaikealta, eihän vielä oltu edes puolessa matkassa.

Vaaran huipulta aukesivat taas mielettömät maisemat, mutta en ehtinyt suoda niille kuin vilkaisun, sillä polku putosi välittömästi todella jyrkästi alas – kivikkoisena ja mutkitellen. Annoin silti mennä kovaa. Sain selvästi lisää voimaa vaarasta erittyvästä adrenaliinista ja hitaampien ohittelusta. Kolinvaaran jyrkänne oli kyllä yksi niistä paikoista, joissa en välttämättä olisi uskaltanut niin kovaa, jos olisin etukäteen tiennyt miten paha pudotus oli. Vauhdin kiihdyttyä tarpeeksi ei vain enää ollut mahdollista/järkevää jarrutella.

Tepi sai kiinni Heraniemen tilan kohdalla ja toi lisätsemppiä ylämäen kiipeämiseen. Ja lisäuhoa alamäkiin. Sammakkouuron kivikkolaskun vedin niin kovaa, että sain 200 metrin matkalla kiinni 150 metrin päässä olleen. Vieläkin pelottaa.

Sammakkovaara ja sen jälkeiset harjanteet olivat reitin hienoimpia. Oikealla putosi jyrkästi Herajärveen, jonka takaa nousi Rieskaniemen-Jauholanvaaran selänne ja sen takana siinsi Pielinen. Kapeaa polkua oli nautinnollista lasketella ja ylämäissäkin riitti tsemppiä.

Tanssikallion rinteessä kaaduin. Vauhti oli loivassa alamäessä kova, ja pelästyin pahasti: nytkö se sitten tapahtui? Satumaisen onnekkaasti maasto oli siinä kohtaa pehmeän sammaleen peitossa, joten mihinkään ei sattunut! Jalat kramppasivat reilusti, mutta se oli pientä verrattuna siihen, mitä jossain muussa kohdassa olisi voinut käydä.

Legendaarinen Ryläys antoi odottaa itseään pitkään. Luulin nousevani sille jo niin Tanssikalliolla kuin Ikosenvaarallakin, mutta aina käännyttiin uudestaan alas. Lopulta vastassa oli päättymättömältä tuntuva nousu. Kyseessä ei voinut olla mikään muu kuin Se.

Ryläksen alamäen alkaessa Tepi sai niin pahan krampin, että joutui pysähtymään. Odottelin häntä hetken, mutta niin ilmeisen malttamattomana, että mies kehotti jatkamaan matkaa.

Parin kilometrin laskettelu noin 200 metriä alemmas oli nautinnollista, vaikka voimat alkoivatkin vähetä. Sen huomasi erityisesti Jerojärven eteläpuoleisella tasaisemmalla pätkällä. Kävelemään erehtyneet jalat piti monta kertaa käskeä uudelleen juoksuun.

Toinen juomapaikka 32 kilometrin kohdalla toi saman yllätyksen kuin edellinenkin: Tapsa ja Pooli tankkaamassa!

Olin taas nopea ja ehdin heidän matkaansa, mutta tiellä en pysynyt perässä ollenkaan. Itse asiassa juoksu tuntui vaikeammalta kuin polulla. Pahasti jäykistyneet jalat eivät totelleet kovalla käskytykselläkään. Pakotin itseni juoksuun kerta toisensa jälkeen ja yllättäen meno alkoi vähitellen parantua.

Tielaskeutumisen jyrkkä loppu Pielisen rantaan oli ensimmäinen kohta, jossa en uskaltanut antaa mennä niin kovaa kuin olisin päässyt. Krampit olivat levinneet jo reisiin.

Rantatiellä oli inhottavaa sepeliä ja maisemallisestikin tylsin osuus. Tsemppi pysyi kuitenkin yllä, koska näin välillä vilauksen kahdesta kirkaan keltaisesta Camelbak Octanesta.

Laskettelurinteen nousua olisi voinut kutsua loivaksikin. Kävellen sekin piti silti mennä. Muutama kaveri pääsi ohi, ja päätin korjata tilanteen polkualamäessä Kolin satamaan. Reidet kramppasivat hirveästi, mutta en välittänyt. Pääsin kavereista ohi ja alamäessä tuntui, kuin kova juoksu olisi helpottanut kramppausta. Piti vain vetää yli kipurajan, niin alamäki huolsi.

Asfaltti sataman tiellä ei tuntunut mukavalta. Se tuntui, että edessä oli viimeinen mäki. Koko reissun pahin mäki toki, mutta viimeinen.

Pääsin osan mäestä (200 m nousua 2 km:llä) jopa juosten, niin paljon lopun häämöttäminen auttoi. Yritin "juosta" ihan viimeisenkin, superjyrkän pätkän hotellin kulmille – olihan siinä tuttuja kannustamassa – mutta viime metreillä piti laittaa kävelyksi. Joku pinnisti siinä vielä ohikin. Ei haitannut, enää.

Maaliin pääseminen oli aika herkkä hetki. Olin voittanut itseni niin monikertaisesti, etten koskaan ennen.

Vaarojen maratonista tuli samantien yksi vuoden kolmesta huippukohdasta Jukolan ja Retki-Rogainingin kanssa. Tänne on pakko päästä joka vuosi!

Vaarojen maraton 2010

• 43,5 km 5:13:38 (7:13 min/km)
• Keskisyke 156, maksimi 173
• 34./164 (Miehet maraton)
• Tulokset

Varusteet

Jalassa Salomon XT Hawk II - erinomaiset kengät tunnokkaan päkiäosan ja tiukasti istuvan kantapään takia. Alamäissä kehräsluiden päät hiukan hankasivat, mutta eivät pahasti. Oikeaan päkiään meinasi tulla rakko, mutta ei ehtinyt.

Sukat mustat kompressiosukat, tuntuivat hyviltä. Housut Nonamen lämpimämmät trikoot. Valuivat hiukan alamäkien rynkytyksessä, olisi pitänyt kiristää vyötärönauha tiukemmalle. Alushousut mustat lahkeettomat Black Horset, ei hiertymiä (rasvaus).

Ylävartalossa valkoinen Löfflerin varkkopaita ja Lidlin sininen pitkähihainen juoksupaita. Olivat hyvät, mutta liian kuumat. Pelkkä päällyspaita olisi riittänyt hyvin.

Vaatetta oli hiukan liikaa, minkä takia juomaa kului aika paljon ja olisi kulunut vähän enemmänkin.

Repussa 10 Dexalin geeliä, 1 l juomaa, Siripiri, 1 magnesium-jauhe, 2 Buranaa, silkkihanskat, ohut fleece-pipo, OK-juoksutakki, Minigrip-minipussi sipsejä, pari laastaria (yhden käytin), pankkikortti, puhelin.

Lisävaatteet turhia näin hyvällä kelillä, kovin pahalla kelillä ihan hyvä vara.